Hetki,
matka kanssasi
läpi koko elämän

Ikuisuus,
kuin siiven isku
sinun, enkelini

Silloin, nyt ja aina

***

Helmikuu 2010: 

Nostan pienen pahvilaatikon ylähyllyltä ja menen istumaan sängylle. Avaan hellästi pahvilaatikon kannet. Sinä katsot minua suljetuin silmin. Siinä kuvassa, jossa vilkutat minulle. Lasken kaikki viisi sormeasi. Taas kerran. Minulla on niin ikävä sinua, ajattelen. Katson sinua. Vedän syvään henkeä. Katson.

- Kultaseni... Olet niin kaunis, tyttäreni. Minä muistan sinut. Olethan nytkin sydämessäni. Ja tulet olemaan. Aina. 

Annan hennon suukon kuvallesi. Katson sinua kyynelien sumentamin silmin. Katson. Vedän syvään henkeä.

- Minä muistan sinut, vaikka sinulle syntyisikin pikkusisko tai -veli.

Painan kuvasi vasemman rintani päälle. Itken. Ilosta ja ikävästä. Molemmista. Mutta vihdoin hieman enemmän ilosta. Meille on annettu toinen mahdollisuus ja sydämessäni tiedän, että sinä iloitset hänestä kanssani. Isosiskon ylpeydellä.
 
Ja kun nostan pienen pahvilaatikon takaisin ylähyllylle, lähetän suojelusenkelille hartaan toivomuksen, että sisaruksesi saisi syntyä äidin ja isän luokse tähän maailmaan.

***

Lokakuu 2010:

Istun tietokoneella ja kirjoitan. Makuuhuoneessa, rakkaan mieheni vieressä, pieni uusi ihminen tuhisee rauhallista unta. Unessa hän äännähtää herkästi ja kaikki aistini tarkentuvat häneen. Mietteet päässäni pysähtyvät ajatukseen: Minä olen vihdoinkin ihan oikeasti Äiti.

Kesäkuun leppoisassa säässä, kävelen ystävän kanssa pitkin mutkittelevaa hiekkatietä. Puhumme elämästä. Niistä suurista asioista lähinnä. Siinä kävellessä koen ensimmäisiä hetkiä, jolloin alan vapautua synnytyksen ja menetyksen taakasta. Tiedän, etten ole enää yksin tässä maailmassa. Minun avunhuutooni on vastattu. Ajatuksissani viivähtää mietteet siitä, että blogini on antanut minulle tarvitsemani. Siellä on minun tuskani. Ja minua aidosti ymmärtävät tukijani. Kävellessäni en kuitenkaan vielä tiedä, miten paljon se minulle vielä antaa, miten paljon se ottaa ja miten vaikeaa siitä on luopua.

Lapsettomuuden leima
Kahleina muistot
Arvet syvällä sielussa

Istumme autossa mieheni kanssa, minä ajan. Ulkona elokuun aurinko paistaa puolipilviseltä taivaalta. Liikenne on rauhallista. Pysähdymme punaisiin valoihin.
- Miksi sinä seuraat niin paljon lapsettomuusblogeja? Eivätkö ne ahdista sinua, kun aina vaan luet niitä? mieheni kysyy.
- Vertaistuesta on ollut minulle suunnaton apu vaikeina aikoina. En tiedä, miten olisin selvinnyt pikkuisen menettämisestä, jollen olisi purkanut suruani jonnekin.
- Mutta haihtuuko se suru koskaan, jos jatkuvasti muistutat itseäsi siitä? hän jatkaa.
Jään vaiti. Olemme molemmat vaiti, ajamme kotiin ja päivä jatkuu normaalien askareiden merkeissä. Silti mieheni päättely ahdistuksesta jää mieleeni. Olenhan miettinyt sitä itsekin jo monta kertaa. Kysynyt itseltäni: Miksi vaivun blogissani aina mustaakin mustempaan? Miksen voisi katsoa asioita toisin? Miksi puen suruni sitä kaunistelevaan melankoliaan?
 
Minä jatkan eteenpäin
Itse itselleni
Askel askeleelta

Syyskuun alussa loikoilen kotipihamme terassilla mustaksi pimenevässä illassa. Väsyneenä päivän työstä ja illasta koulussa. Heinäsirkat sirittävät kesän päättymistä huumaten mielen ja ajantajun. Pohdin blogin lopettamista. Kirjoittaminen on ollut minun terapiaistuntoni, mutta tämän blogin aika alkaa olla ohi. Kaikki on jo sanottu - jollei omassa blogissani, niin jossain toisaalla. Minulla ei ole enää mitään lisättävää. Pääni sisällä ajatukset harhailevat kahtaalle: yhtäältä haluun lopettaa ja toisaalta blogiani seuraaviin lukijoihin. Olisi ihanaa päättää blogi onnellisesti. Mutta entä, jos tarina ei saakkaan onnellista loppua? 
 
Aina osana minua
nämä sanat
jotka jälkeeni jäi 
 
Istun vessanpöntöllä ja kädessäni seuraan tikkuun piirtyviä viivoja. Päätän, että on aika vaihtaa suuntaa elämässä. Surusta kohti valoa. Nyt olen valmis. Katson vahvaa ovisplussaa. Se sanoo: Aina on toivoa.
 
***
 
Noin vuosi minun ja miehen historiaa on nyt näissä tummissa "kansissa". Ehkä se riittää näiden raamien kannateltavaksi - tarina esikoisestamme ja tiestä ymmärrykseen, että hän on aina osa meitä. 
 
Tänään lapsettomuus ahdistaa, mutta huominen on suunta, johon meidän täytyy elämässä keskittyä, ei eilinen. Niin pieni enkelimmekin varmasti toivoo. Ja jonain päivänä aloitan uuden luvun elämästä jossain toisessa osoitteessa, mutta se tarina ei vain yksinkertaisesti voi jatkua täällä. Ehkä vielä palaan kertomaan suunnistusohjeet sinne, tai ehkä en. 
 
Kiitos ja syvä kumarrus!
 
EmmyAurora

Katson hetken mieheni perään, kun hän loittonee autolta kohti sairaalaa. Tiedän, että häntä jännittää, vaikkei hän sitä ole sanonutkaan. Jännittäähän minuakin. Taas yksi vastoinkäyminen meidän elämässä, vaikka isommassa mittakaavassa pieni sellainen. Milloin meidän onnemme kääntyy? ajattelen.

Lähden liikkeelle. Ajan ajatuksissani kohti kotia, kunnes havahdun. Tajuan pelkääväni. Pienessäkin leikkauksessa jotain voi mennä pieleen. Ajatus mieheni menettämisestä saa kylmän väreen kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Tiedän ylireagoivani, mutta kyyneleet nousevat silmäkulmiini. Sen enempää ajattelematta sanon ääneen: 

- Pieni, kulta. Tiedän, että olet siinä. Nyt on isän vuoro saada suojelustasi. Mene isän luokse ja suojaa häntä kaikilta vaaroilta siellä sairaalassa. Teethän niin, pieni?

Sanat lausuttuani rauhoitun. Olen melkein kotona.

Kolme tuntia myöhemmin mieheni soittaa, että minun pitäisi tulla hakemaan hänet sairaalasta. Leikkausta ei olla tehty ja kirurgin diagnoosin mukaan leikkausta ei edes tarvita.

***

Pysy siinä suojana hipaisun päässä
Hengitä mun niskaan, en tarvii enempää
Eihän kukaan täältä mitään viedä saa mukanaan

Stella - Hipaisun päässä